Suurimmat virheet urallani...

Moi!

Jokainen meistä tekee elämänsä varrella tiettyjä valintoja ja ehkä jopa virheitä, joita ilmankin olisi voinut elää. Itse usein totean, etten mitään vaihtaisi elämästäni pois, sillä jokainen virhe tavallaan opettaa ja kasvattaa. Jos kuitenkin käyn läpi uraani ja matkaani saliharrastuksessa, löydän sieltä kyllä hetkiä ja ajanjaksoja, jotka olisi voinut jäädä kokematta.

***

***

5 suurinta virhettä saliurallani (sekä elämässä)

Listataan tähän ne hetket ja jaksot koko saliharrastuksessani, jotka olisi voineet jäädä tapahtumatta.

1. Penkkipunnerrus yksin, ilman tukirautoja –>loukkaantuminen

Muistan ensimmäisen isomman loukkaantumiseni, joka tapahtui penkkipunnerruksessa about vuonna 2000-2001. Koko tapahtuma oli niin hölmö ja turha, että tämä hetki olisi aivan hyvin voinut jäädä kokematta.

Oli sunnuntaipäivä ja paikallinen sali oli lähestulkoon tyhjä. Salin toisessa päässä joku randomi pariskunta teki omia jumppiaan samaan aikaan, kun minä treenailin rintaa toisella puolella salia. Penkki kulki kuin unelma. Virtaa tuntui olevan loputtoman paljon ja tästä intoutuneena latasin tankoon 120 kiloa ja lähdin jalat ilmassa nostamaan sitä tarkoituksenani tehdä mahdollisimman pitkä sarja.

Yhdeksännen toiston kohdalla voimat katosivat ja tanko jäi rinnalle. Koska etäällä oli tuo pariskunta, ajattelin, että liu’utan painot pois tangosta hissukseen, jotten aiheuttaisi meteliä ja sitä myöten luoden itselleni noloa tilannetta, kun jäinkin painojen alle. Tarkoituksena oli ensin laskea painot alas vasemmalta puolelta ja sitten pitää tangosta kiinni oikealla kädellä, niin, että olisin kauniisti kallistanut oikean puolen alas painojen tipahdellessa hallitusti tangosta. Eipä tuo mennytkään ihan niin…

Kun olin saanut limput pois tangosta vasemmalta puolelta, tanko heitti rajusti oikealle puolelle ja kun samalla yritin jarruttaa vastaan oikealla kädellä, raju nykäisy kiskasi oikean olkapään sijoiltaan. En edes huomannut sitä ja nolona nousin penkistä ylös ihmetellen mikä kättäni vaivaa, kun se ei tahtonut liikkua mihinkään. Katsoin peiliin ja olkapään paikalla oli kuoppa. Nostin kättäni toisen käden avulla ylös ja olkapää loksahti takaisin paikoilleen.

Hulluinta tässä oli se, että hetken aikaa heiluttelin kättäni ja yritin arvioida vamman laatua. Olin ilmeisesti jonkin asteisessa shokissa, sillä olkapäähäni ei sattunut lainkaan ja päätin jatkaa aloittamaani rintatreeniä. Nousin jopa 150 kiloon asti, jolla tein muutaman sarjan. Tein apuliikkeet ja painelin himaan.

Seuraavana aamuna en pystynyt nostamaan kättäni kuin muutaman sentin ylöspäin ja kipu olkapäässä oli melkoinen. Röntgenkuvissa ei näkynyt mitään ja viikon sairausloman jälkeen palasinkin jo takaisin salille tehden kivun sallimissa rajoissa treenejä. Tämä loukkaantuminen kuitenkin aiheutti sen, etten pystynyt tekemään enää esim niskantakaapunnerrusta ilman, että olkapääni olisi toistuvasti lähtenyt sijoiltaan. En koskaan saanut oikeaa olkapäätäni entisensä veroiseksi ja juuri tälläkin hetkellä kärsin kivuista, sillä oikea olkapää yhä pyrkii aivan arkisissa askareissa tietyssä asennossa loksahtamaan sijoiltaan.

2. Kännipaini ja vasemman olkapään kohtalo

Ei yhtä ilman toista. Tarkkaa vuotta en muista, mutta tämä tapahtui jossain kohtaa vuosien 2007-2009 välimaastossa. Oltiin viihteellä jossain tutun kaverin pirskeissä ja jossain kohtaa joku neropatti päätti, että olisi siistiä ottaa selvää kenellä oli paras tasapaino pystypainissa. Satuin sitten itsekin eksymään näihin koettelemuksiin ja vääntämään noin 150 kiloisen kaverin kanssa pystyvalssia. Homma meni hyvin noin muutaman minuutin ajan, kaverilla oli hassunhauska ote käsistäni ja siinä koitin sitten voimalla irrottaa itseäni herran hellästä huomasta, kunnes yhtäkkiä vasen olkapääni popsahti sijoiltaan. Hieman harmitti sen jälkeen, kun tajusin, että tässä oli jälleen olkapää paskottu lopullisesti.

Näin siis balanssi saatiin takaisin kroppaan, sillä nyt oli vasenkin olkapää sökönä. Tämän kohdalla en viitsinyt edes mennä lekuriin, sen verran otti päähän ja päätin rankaista itseäni kylmän viileästi vain kärsimällä seuraamukset.

Nykyisin molemmat olkapäät ovat ajoittain ihan ok. Näiden kanssa pystyy kyllä treenaamaan, mutta olen huomannut, että jos yhtään fokus olkapäistä katoaa tiettyjen liikkeiden kohdalla, voi jompi kumpi olkapää lähteä koska tahansa pois paikoiltaan. Joudun siis keskittymään todella paljon siihen, että pidän esim pystypunnerruksessa kyynärpääni eteenpäin suunnattuna. Sivuille kääntäessäni olkapäät pyrkivät välittömästi lähtemään sijoiltaan. Sama juttu esimerkiksi ylätaljavedossa selälle. En enää voi kunnolla tehdä niskan taakse vetoja, sillä tämäkään liike ei tee aina hyvää. Lapiokahva luo onneksi sen verran neutraalin otteen, jolloin olkapäät eivät joudu vääntymään liikaa. Tämä auttaa paljon selän treenaamisessa.

3. Ruokapuolen ymmärtämättömyys

Kuulostaa hassulta, mutta olen minäkin ollut saliharrastuksen alkuvuosina täysin pihalla ravitsemuksesta. 90-luvun alusta sinne 2000-luvun alkumaininkeihin asti oli oikein syöminen minulle täyttä hepreaa.

Jos jotain ajanjaksoa voisin mennä muuttamaan, se olisi tuo ravintopuoli harrastukseni ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Jälkikäteen ajateltuna olisin varmasti saanut aivan erilaista kehitystä aikaiseksi, jos olisin puoliakaan ymmärtänyt miten tärkeä elementti oikeanlaisella, kovaa treeniä tukevalla ravinnolla on.

Muistan hyvin, kun yritin nuorempana ”laihduttaa” ja olin syömättä kiinteää ruokaa kuukauden ajan. Join vain proteiinijuomia ja luulin, ettei kiinteää ruokaa saisi dieetillä syödä ollenkaan. Olenkin tehnyt itselleni hyvin selväksi, että nyt, kun tietoa on tullut ja ymmärrän vuosien kokemuksen kautta ravinnosta enemmän, haluan antaa oman osaamiseni halukkaiden käyttöön. Myyn valmispakettiohjelmia ja ravintosuunnitelmia jokaiselle, joka haluaa saada parhaimman kehityksen itselleen.

Itselleni on todella tärkeää, että pääsen vaikuttamaan ihmisten treeneihin, kehitykseen ja mahdollisiin tuleviin tavoitteisiin. On äärimmäisen palkitsevaa saada ihmisiltä palautetta hyvin toteutetuista ohjelmista ja tuloksista, mitä niiden avulla ollaan saavutettu.

4. Ojentajan repeäminen apuliikkeessä

Mennään jälleen yhteen näistä salilla sattuneista loukkaantumistapauksista. Tämä kyseinen loukkaantuminen sijoittuu vuosien 2001-2002 jaksolle. Treenasin paljon kunnallisella salilla Espoossa ja olin kovin kiinnostunut sotilaspenkkaamisesta. Tein paljon penkkiä ja panostin erilaisiin punnerrusliikkeisiin sekä ojentajiin. Penkkitulos piti saada ylös hinnalla millä hyvänsä.

Tuohon aikaan ei minulla ollut riittävää ymmärrystä miten hasardeja tietyt apuliikkeet saattoivat olla. Voimantuotto oli se ykkösjuttu, vaikka bodaustyylikin oli tietyillä asetuksilla jo omaksuttu, mutta silti rautaa piti olla kaikissa liikkeissä ja kaikissa sarjoissa. Esimerkiksi ranskalainen punnerrus tehtiin aina megaisoilla painoilla. Lämmittelypainot ranskalaisessa siihen aikaan tarkoitti 40-60 kilon painoja. 70-80 kilolla tehtiin sarjoja, joka tarkoitti, että loukkaantuminen oli vain ajan kysymys.

Olin viikko, pari aikasemmin saanut pienen repeämän oikeaan ojentajaani, mutta se ei tuntunut vaivaavan lainkaan, joten jälleen ojentajatreeneissä päätin tehdä ranskalaista. Valitettavasti pieni repeämä ei ollutkaan parantunut ja toisessa lämmittelysarjassa 40 kilolla ojenja repesi sitten kunnolla. Vein jälleen tyhmänä treenit loppuun asti kivusta huolimatta, joka oli vain jatkumoa monelle tyhmälle asialle, jota tuli tehtyä.

Ojentajaan jäi repeämästä kuoppa, joka onneksi ei ollut esteettisesti liian häiritsevä estämään tulevaa bodausuraani. Tavallaan selvisin säikähdyksellä, mutta tuo tapaus jätti oikean ojentajani selvästi alttiimaksi vammoille. Tämä esimerkiksi tuli todistettua eräässä Gymlogissa, jossa tein voimapyörää varpaisillani ja yllätys yllätys oikea ojentajani ei kestänyt massaani ja otti jälleen kerran uutta repeämää itselleen.

Gymlog -kuvausten vammasatoa, kun ojentaja ei kestänyt voimapyörää varpaisillaan.

5. Väärät metodit ja periksiantamattomuus

Tästä asiasta olen ennenkin puhunut, eli miten treenaaminen on yksilöllistä ja miten tietyt tavat tehdä treenejä ei sovi kaikille. Omalla kohdallani tämä tuli konkreettiseksi jalkojen treenaamisen osalta. Minulla on nimittäin aina ollut suhteellisen hyvin voimaa itseensä ottavat koivet. Kehonrakennusmielessä tämä ei kuitenkaan ole välttämättä se paras skenario. Mitä enemmän voimaa, sitä enemmän tarvitaan mekaanista kuormaa, jotta lihas saadaan aktivoitumaan ja treeni tuottamaan solutasolla mikrovaurioita. Tavallaan optimaalisinta olisi, jos kehonrakentaja pystyisi kasvattamaan lihaksiaan mahdollisimman pienellä vastuksella. Näin vältyttäisiin potentiaalisilta loukkaantumisilta.

Muistan hyvin kilpaurani alkutaipaleella, kun yritin kasvattaa reisiäni perinteisesti kyykkäämällä. Sain kyllä voimaa jalkoihin, mutta lihasmassaa ei jostain syystä tahtonut millään tarttua. Näin ollen voimani vain kasvoi, kunnes jossain kohtaa tuli joku repeäminen ja homma jälleen kerran otti ilkeästi takapakkia.

Urheilijalla on yleensä melkoisen sitkeä ja periksiantamaton asenne jo lähtökohtaisesti. Suomalaisella (urheilijalla) tuntuu olevan vielä entistäkin enemmän sitkeyttä ja tahdonvoimaa, ettei ihan heti luovuteta. Tämä periksiantamattomuus itsellänikin aiheutti sen, etten millään tahtonut hyväksyä sitä faktaa, että juuri sen hetkinen tapa treenata jalkoja ei yksinkertaisesti tuottanut haluttua efektiä jaloissa.

Loppujen lopuksi jouduin tiukan paikan alle ja vuosien pään hakkaaminen seinään sai päättyä. Purin koko jalkatreenaamisen metodit palasiksi ja päätin katsoa jalkajumppia aivan eri vinkkelistä. Päätin luopua kaikista niistä liikkeistä, jotka eivät tuntuneet sopivan minun välityksilleni ja lähdin kasaamaan jalkatreenejäni liikkeillä, joissa pääpaino oli yksinomaan kohdelihaksen väsyttämisessä.

Huomasin jalkani ottavan vastaan aivan eri tavalla rasitusta. Nyt ei sarjat jääneet kesken heikon tukilihaksen vuoksi tai että keuhkot olisi sanoneet sopimustaan irti ennenaikaisesti. Jalat kasvoivat ja otti pyöreyttä paremmin kuin koskaan.

Näitä samoja metodeja sekä erikoistekniikoita niin jalkatreeneissä kuin muissakin lihasryhmissä olen käyttänyt hyväkseni valmisohjelmissa. Olen ajatellut asiaa näin: Miksen jakaisi oppejani, kun itse ne olen kantapään kautta oppinut? Saakoon toiset sitten edes näistä maksetuista oppirahoista hyödyn ja samalla välttäisi ne sudenkuopat joihin itse olen pudonnut matkan varrella?

Opetus tässäkin metodiasiassa on se, että ihan aina ei tuo periksiantamattomuus ole se hyve tai piirre, joka vie läpi harmaan kiven. Se itseasiassa voi olla se akilleen kantapää, joka voi olla este kehitykselle. Itse yhä pidän silmät ja korvat auki mitä tulee treenaamiseen ja metodeihin. Aina voi oppia jotain uutta, jopa huomattavasti vähemmän kokeneelta treenaajaltakin. Koskaan ei voi olla absoluuttisesti kaiken osaava ja tietävä treenaaja tai valmentaja.

Jälkiviisaana jos pääsisin ajassa taaksepäin, olisin paljon aikaisemmin lähtenyt ajattelemaan treenimetodeja tyylillä ”thinking outside of the box”. Moni loukkaantuminen ja hukkavuosi olisi jäänyt pois.