Tasapainoilu elämän ja treenaamisen välillä

Moi!
Treenaaminen on aina hyvästä ja asialle omistautuminen toki edistää tuloksia ja kehittymistä. Itse olen huomannut, että tietynlainen tasapaino on kuitenkin pidettävä yllä, ettei homma mene fanaattiseksi. Jos elämällä on vain vähän sisältöä ja senkin täyttää pelkästään harrastuksella, voi sillä olla pahimmassa tapauksessa kohtalokkaitakin seurauksia.
Oli harrastus mikä tahansa, alussa se on ihan mielettömän täyttävää ja motivaatio on huipussaan. Tämä on tietysti aivan normaalia kaikilla. Joillain into sitten hiipuu, toisilla hyvinkin nopeasti, toisilla ehkä hitaammin ja joillain into ja motivaatio säilyy vuodesta toiseen.
Puhutaan bodymunkkeilusta. Tämä on jo muodostunut tietynlaiseksi käsitteeksi. Bodymunkki on henkilö, joka kokee saliharrastuksensa kaiken kattavana elämän sisällön tuojana. Millekään muulle ei ole aikaa ja käytännössä mikään muu ei saa bodymunkin elämässä jalansijaa, ellei se jollain tapaa edistä/optimoi treenaamista, kehitystä tai palautumista. Itse luokittelen tällaisen bodymunkkeilun melkolailla fanaattiseksi touhuksi.
Bodymunkki karsii elämästään pois kaiken turhan ja pyrkii rakentamaan jokaisen asian niin, että se edistäisi vain ja ainoastaan bodailua. Sosiaalinen elämä on turhaa, sen bodymunkki poistaa ensimmäisenä. Ainoastaan, jos tiedon jakaminen ja treenaamisesta pohtiminen foorumeilla luokitellaan sosiaaliseksi elämäksi, vain silloin se on suotavaa. Mikä tahansa juhliminen tai yhdessä viihtyminen hakien aistillisia nautintoja on ylipäätään turhaa. Alkoholia ei voi nauttia, koska siinä on turhia kaloreita. Ravinnon määrä sekä makroarvojen jakautuminen on optimoitava ja ruoka-ajoista on pidettävä tiukasti kiinni. Roskaruoka ja snägäröinti on ehdottomasti kiellettyä. Mikään ruoka ei hakeudu bodymunkin suuhun ellei siitä olla ensin tarkistettu makroarvot ja käytetty puntarilla.
Jos bodymunkilta kysyisi, mitä muuta se tekisi jos ei voisi bodymunkkeilla, vastaus olisi varmastikin: Muuta vaihtoehtoa ei ole. Bodymunkkina eläminen on ainoa asia mitä voi tehdä.

Tämä voi olla ehkä hieman kärjistettyä, mutta jossain tapauksissa vastaavanlaiset asiat voivat olla ihan arkipäivää. Olen aina pohtinut, että kun urheilija omistautuu omalle lajilleen ja menestyy siinä niin menestyksen huipulla tuskin tulee ajateltua tulevaisuuttaan: entäs sitten kaiken tämän jälkeen? Monet huippumenestyjät ovat nuoresta pitäen tehneet kaikkensa lajinsa eteen, eikä mikään muu ole ollut tärkeää elämässä. Mitään muuta ei toisin sanoen osata edes tehdä. Menestyminen ja huipulla oleminen on kuitenkin melkoisen lyhyt ajanjakso elämässä, sen jälkeenkin on oltava elämää ja sisältöä elämälle. Joissain tapauksissa huippu-urheilija sortuu pulloon, kun elämällä ei ole enää merkitystä eikä sisältöä. Se jos mikä on valitettavan surullista. Näitä tapauksia tunnemme jopa Suomessakin useita.
Bodaus nyt on melkoisen marginaalinen harrastus, mutta siinäkin voidaan mennä ääripäihin. Treenaaminen voi olla kaikki kaikessa ja se voi hallita elämää suuressa määrin. Mitä jos tapahtuu jotain, joka estää treenaamisen, kuten esim loukkaantuminen? Putoaako elämältä pohja? Onneksi bodaus ei Suomessa ole vielä ammatti josta tienaisi rahaa, joten pääosa meistä bodareista tekee bodauksen ohella normaalia päivätyötäkin. Siltikin harrastus, jolle on antanut aikaa ja vaivaa saattaa olla asia, josta ei haluta luopua. Kisaaminen esimerkiksi on asia josta ei millään haluta luopua. Mennään lavalle vielä vanhoilla päivllä ja ehkä haetaan vielä niitä samoja fiiliksiä mitä kisaaminen on aikanaan synnyttänyt.
Itse olen treenaamista harrastanut koko ikäni. Välillä vähemmän tuloshakuisesti ja välillä vähän enemmän. Treenaaminen on kulkenut toisin sanoen aina mukana elämässä, se ei ole koskaan hallinnut elämää tai tuonut pelkästään sitä sisältöä elämälle. Olen tasapainottanut treenaamista sillä, että olen hankkinut elämälleni muitakin intressejä. Harrastan musiikkia, kuvataiteita, elokuvia, bloggausta, luontoa, ruoanlaittoa, viinejä, sikareita, kesäisin veneilyä ja kalastusta jne. Harrastuksia voi olla ihan niin paljon kuin vain mielikuvitus riittää. Bodaus kilpailumielessä on vain yksi osa elämääni, se ei missään nimessä hallitse tai vie kaikkea huomiota arjesta, vaikka jonkin verran se kausiluontoisesti viekin, enemmän tai vähemmän.
Kisadieetillä toki ollaan tarkkoja ja pyritään optimoimaan suurin osa kaikesta ajasta dieettiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kisadieetillä oltaisiin 365 päivää vuodesta. Itse harrastaminen ja treenaaminen on vain yksi palanen elämän palapelissä, joka on loksahtanut omalle paikalleen eikä siellä vie tilaa pois muilta asioilta, koska mikään muu asia ei edes mahtuisi siihen kohtaan.
Jokaisen meistä olisi hyvä löytää oma tasapainonsa niin treenaamiselle kuin muillekin asioille. Ja kyllä sitä saa olla bodymunkkikin, kunhan vain pystyy antamaan aikaa joskus muillekin asioille. Jos nimenomaan juuri bodymunkkeilu tuo sitä nautintoa elämään, niin antaa mennä vaan. Kukin meistä toki tekee elämässään omat valintansa ja päättää itse mitä elämällään tekee. Itse arvostan jokaisen ihmisen omia päätöksiään ja kunnioitan niitä. Pääasia on, että elämästä nautitaan joka askeleella alusta loppuun.