Rutiinia ja rutiinia

Treeniä ja lenkkiä tehty koko viikko. Paino käynyt alhaisimmillaan 80 kilon pinnassa. Tänään eli perjantaina paino 80,8kg. Aerobista tullut tälle viikolle tehtyä 260 minuuttia eli kohtuu vähän vielä. Siltikin tämä perhanan pimeys ärsyttää! Tänään oli muuten vuoden pimein päivä eli huomisesta alkaa valoisa aika pitenemään. Ojentaja yhä hieman kipeä ja pieni repeämä näyttää menneen myös osittain ”Teres Majoriin” asti selän puolelle. Huomasin asian tänään tehdessäni selkätreeniä. Varsinkin vetoliikkeissä, kun ryhdyin vetämään painoa itseäni kohti tunsin pistävää kipua latsissa lähellä kainaloa (teres major). Niin ja Road To GP näyttää saaneen jatkoa Pakkiksella.

ROAD TO GP -vko2-

Dieetti on jatkuvaa suunnittelua ja Akin rooli siinä on helpottaa minun taakkaani. Aki näkee ulkopuolisen silmin asiat eri tavalla ja tietää milloin lisätä aerobisen määrää tai milloin vähentää kaloreita. Sitä tulee tietyllä lailla sokeaksi itselleen jolloin on hyvä, kun on valmentaja, joka päättää asioista. Aerobisen määrä on alussa vähäistä. Aamulenkkejä säästellään kuin hyviä kortteja kädessä. Dieetin edetessä myös aerobisen määrä lisääntyy progressiivisesti. Työmäärän on kasvettava, sillä keho tottuu ja adaptoituu rasitukseen. Rasvan palaminen on kyettävä pitämään yllä dieetin loppuun asti.

Herään sysipimeään. Katson kelloa, se näyttää 3:58. Helvetti, kohta pitää nousta. Painan pääni tyynyyn ja tuntuu kuin vain sekunti olisi kulunut, kun se jo soi. Kello on 4:15 ja silloin on aika repiä itsensä ylös sängystä. Teen kuolemaa. Istun sängyn laidalla ja tuijotan turvonneiden silmien välistä tyhjyyteen. Laitan valon päälle ja se sokaisee raa’asti. Silmät eivät tahdo hyväksyä valoa. Vaikka lenkit ovat vasta alussa, herääminen ei tunnu koskaan helpolta. Siihen ei vain tahdo millään tottua. Tiedän, että tämä on vain alkua ja että pian sitä joutuu heräämään joka ikinen aamu ja lähteä ulos.

Hoipun vessaan ja teen tarpeeni. Pesen kasvoni ja tuijotan vierasta naamaa peilistä. Väsymyksen kipu alkaa hieman hellittää. Pesen hampaani puolikatatonisessa tilassa yhä tuijottaen turvonnutta naamaa peilistä. Mikä saa ihmisen tekemään tällaista? Tuntuu kuin toimisin automaatiolla. Puen päälleni ja juon vettä, johon lisään glutamiinia. Villasukat jalkaan, huppari ylle ja hanskat käteen. Tarkistan lämpötilan, se näyttää seitsemää astetta pakkasta.

Ulko-ovella naamaan iskee kylmä tuuli ja taistelutahto herää sisällä. Laitan oven kiinni ja painan kuulokkeet korviini. Metalli pauhaa korvissa ja uhmaten kylmää ulkoilmaa katoan pimeyteen. Askel askeleelta eteenpäin ja tiedossa on tunnin piina. Näen matkalla kolme autoa ja sen saman jäniksen joka jo kaukaa kuulee sauvojeni kopinan. Joka kerta katson, kun se loikkii tien vierttä ja lähestyessäni sitä se katoaa metsään suojaan. Lenkin edetessä kylmän tunne helpottaa vaikka varpaita ja sormenpäitä paleltaakin ilkeästi.

Vihdoin saavun kotiin ja helpotuksen aalto huokuu mieleeni, kun tiedän tämänkin aerobisen olevan ohi tältä aamulta. Hengitys höyryää ja keho käy kierroksilla. Sydän hakkaa täyttä häkää ja pulssi tuntuu ohimoillani. Hetken kuluttua pääsen sisään ja suihkuun. Suihkussa vesi kirveltää ilkeästi jaloissa. Lenkki on tehnyt taas tehtävänsä ja kahdesta vasemman jalan varpaasta on kuoriutunut nahka verille. Kantapäissä on hiertymät ja toisen jalan isovarpaassa kynsi irvistää pahan näköisesti. Suihkun jälkeen paikkaan teipillä ja laastarilla vammat ja sujautan sukat jalkoihin lämmittämään. Tätä samaa sitten seuraavat neljä kuukautta. …Huoh.
-MN