Gym - My second living room

Moi!
Tarpeeksi kauan kun käy salilla kurittamassa kehoaan, salista suorastaan tulee toinen olohuone. Paljoa ei vaatisi, että sinne raahaisi sängyn ja kääntäisi postinkin. Aikaa nimittäin on salin uumenissa tullut vietettyä paljon, todella paljon.  Metkaa muistella miten pienistä asioista tämä kaikki aikoinaan lähtikään liikkeelle.

Työ + Aika + Lahjakkuus = Menestyminen
Aina korostan, että oli harrastus tai laji mikä tahansa, ajan kanssa ja kärsivällisesti puurtaen aivan varmasti tullaan saavuttamaan jotain. Menestykseen vaaditaan työtä, aikaa ja lahjakkuutta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ilman lahjakkuuttakin voidaan saavuttaa ja jopa menestyä. Luontaisten lahjojen puutetta voidaan kompensoida työllä, ajalla, intohimolla ja omistautumisella.
Ei tarvitse olla aina se paras.
Pääasia on lähteä tekemään niitä asioita joista tykkää. Liiku, saa siitä hyvä olo, nauti. Hyvä olo syntyy siitä tekemisestä ja kun kroppa voi hyvin, mielikin voi hyvin. Usein olen huomannut, jos en pääse treenaamaan syystä tai toisesta, alan voida henkisesti pahoin. Tekemään täytyy päästä ja sitä kautta mieli virkistyy ja olo kohenee kaikin puolin.
Omat tavoitteet kannattaa asettaa itselleen realistisesti ja pyrkiä ylittämään ne. Kukaan meistä ei ole heti alkuun paras, eikä se parhauden tavoittelu itseasiassa ole mielestäni edes tärkeää. Voittamisesta ja parhauden tavoittelusta voi pahimmillaan syntyä pakkomielle ja moinen voi vääristää ja tuhota koko tekemisen ilon.
Itselläni koko saliharrastus (ura) lähti niin pienestä liikkeelle, että mitään parhauden tavoittelua tai voittamisen ja menestymisen valtavaa paloa ei edes ollut läsnä. Tekemisen ilo ja puhtaasti halu vain rakentaa itselleen parempi keho, temppeli, olivat ne motivaattorit. Alkuun en missään nimessä ollut edes mitenkään hyvä tai ”paras”. Kaverit olivat voimatasoissa edellä tai nämä menivät heittämällä ohi, kun tulivat reenailemaan mukaan.
Oma elopaino oli juuri ja juuri ylittänyt 50 kiloa, oltiin lähinnä luuta ja nahkaa, mutta draivi, into ja halu kasvaa oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki pienetkin kilogrammat kropassa huomattiin ja uudet ennätykset muistettiin ulkoa. Tulosta tuli pikku hiljaa ja vuodet vierivät eteenpäin.
Lehdistä tuijotettiin hämmästynein silmin ammattilaisten kuvia ja ihmeteltiin niitä valtavia muskeleita. Nuo lehtien patsasmaiset superkehot olivat niin epärealistisia, ettei näihin pystynyt millään ilveellä samaistumaan. Ei käynyt edes mielessä, että voisi joskus itsekin kilpailla kehonrakennuksessa, luoda omaa uraa bodarina, menestyä, saatikka kirjoittaa jotain blogia (internettiä ollut edes olemassa nykyisessä muodossaan).

Mulle kilpaileminen tuli vasta huomattavasti myöhemmällä iällä konkreettiseksi. Treeniuraa oli takana jo 12 vuotta. Olin juuri siirtynyt espoon kaupungin saleilta vähän fiinimpään saliympäristöön, ruoholahteen, kun törmäsin salilla Mähösen Akiin. Ennen sitä voin vakuuttaa teille, en todellakaan edes kuvitellut kisaavani kehonrakennuksessa. En  nähnyt itsessäni minkäänlaista potetiaalia bodarina. Olin suorastaan sokea omille lihaksilleni. Olin toki saanut monelta salikaverilta kehoituksia mennä kehonrakennuskisoihin, mutta en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä koko omituisesta lajista saatikka lajin säännöistä.
Aki käytännössä avasi koko bodauksen sisäänpäin lämpiävän ja mystisen maailman minulle. Aki opetti ravitsemuksen perusperiaatteet, sen tärkeyden ja miten sitä hyödyntämällä kyettiin kroppa ajamaan haluttuun olotilaan. Ravinnolla pystyttiin periaatteessa tunnin tarkkuudella luomaan elimistöön tietty tila ja saatiin kroppa toimimaan juuri miten halusimme. Treenaamisen ideologia aukesi myös. Tekniikat opeteltiin uudestaan ja tällä kertaa ne tehtiin oikein. Nyt ei enää tähdätty voimantuottoon vaan lihaksen kasvuun.
Kaikki tämä siis yhden kevään aikana jota seurasi ensimmäiset kisat. Joku kenties näki jotain potentiaalia? Ensimmäisissä SM-kisoissa vaihtoehtona olisi ollut noviisisarja. Se ei kiinnostanut, halusin haastetta ja menin suoraan yleiseen sarjaan. Tulin toiseksi.
Ensimmäinen kisadieetti oli sen verrran rankka, että pidin vuoden paussia kisaamisesta ja kisasin vasta kahden vuoden kuluttua uudestaan. Sitten olikin vuorossa PM-kisat. Olin noin nelisen kiloa painavampi. Alle 70-kilon sarja oli valitettavan tynkä, meitä oli vain 2 kisaajaa. Koska sarja oli niin vähälukuinen, meidät laitettiin seisomaan 80 kilon sarjalaisten kanssa samaan line uppiin. Alkuvertailut olivat vähintäänkin hämmentävät, sillä koko vertailujen ajan kaikki muut vertailtiin paitsi minut ja tämä toinen seiskakympin nuori poika. Käytännössä siis seisoimme sen 15 minuuttia line upissa vierekkäin ja katsoimme kun muut poseerasivat.
Olin raivona ja samalla ihmeissäni. Mitä hemmettiä moinen tarkoitti? Seistiin siellä hölmöinä eikä missään vaiheessa tullut vertailuja? Kun kasikymppi oli vertailtu, meidät kutsuttiin pois lavalta. Aki kihisi raivosta ja hämmästyksestä. Mentiin välittömästi jonkun tuomarin (en muista enää kuka) juttusille ja tämä taisi huomatakin jo kaukaa, että sieltä tuli pari pikkasen suuttuneen näköistä heppua kohti, sillä tämä jo etäältä huusi meille: ”Mikaa ei tarvinnu vertailuttaa” ”Se oli niin ylivoimainen, että riitti kun seisoi line upissa” 😀 Vastaavanlainen tapaus itseasiassa on käynyt joskus kauan sitten Pro-piireissä. Dorian Yates nimittäin on kerran kisoissaan seissyt koko vertailujen ajan kertaakaan joutumatta vertailuun. Mies oli niin ylivoimaisen paras, ettei vertailua tarvittu. Yates voitti siis kisan seisomalla line upissa ja näin kävi minullekin, kun voitin pohjoismaiden mestaruuden alle 70 kilon sarjassa.
Jälkeenpäin harmitti lähinnä tanskalaisen pojan puolesta, kun oli tullut kauas Suomeen asti kisaamaan eikä päässyt kertaakaan edes vertailuun. Varmaan oli tympäsevää tulla kultsalle vain seisomaan kisaväreissä. Olisivat nyt edes kerran pyöräyttänyt meitä siinä etualalla niin olisi ollut vähän edes kisaamisen fiilistä siinä. 🙁
My living room
En ole koskaan treenannut salilla, jotta voisin kisata bodauksessa. Olen aina treenannut, koska olen tykännyt siitä. Mulle kilpaileminen ei ole koskaan ollut se prioriteetti vaan kisaaminen on tullut siihen ylimääräisenä juttuna. Jos mulle sanottaisiin, etten voisi enää koskaan kilpailla kehonrakennuksessa, ei se haittaisi minua pätkääkään. Treenaaminen tulee säilymään mukana elämässäni niin kauan kuin hengitän.
Mulle sali on se toinen olohuone, se rentouttaa, sinne on kiva mennä. Kun olkkarissa nostaa jalat ylös sohvalle ja ottaa lokoisan asennon, niin vastaava on salilla, kun kaadun penkkiin makaamaan ja otan tangosta kiinni, lasken sen rinnalle ja työnnän ylös!