Miks mä teen tätä?

Niin, miks mä teen tätä?

Koska mä en ole koskaan ollu tyytyväinen mun peilikuvaan. Takaisin tuijottaa tyyppi, jonka kroppa on keskeneräinen. Sitä on muokattava ja se prosessi on pitkä ja tuskainen. Mun kroppa on työ jota mä työstän ja muovaan haluamaani suuntaan. Ihan niinku kivenhakkaaja, joka takoo murikasta taidetta, niin mäkin taon mun kehosta itselleni taidetta.

Eihän tossa ole mitään järkeä!

Ei olekaan. Ei niille jotka ei tätä tajuu. Tää on elämäntyö tää laji. Tähän synnytään ja rakastutaan ensi metreistä alkaen. Tätä haluu tehdä just siksi ku se on niin *itun vaikeeta. Tää sattuu ja tuntuu joka paikassa. Siitä lähtien ku mä oon salille mennyt, mä oon ollut kotona. Tää on mun toinen koti ja tässä on kaikki järki mulle, muuta mun ei tarttekaan tajuta.

Miks mä haluun rääkätä itteeni?

Siks koska kivun kautta tulee nautinto. Siksi koska se rääkki näkyy mussa. Kipu on treeneissä ja kipu on arjessa. Mua sattuu ku mä herään aamulla, mutta silloin mä tiedänkin olevani elossa. Mä en pääse sängystä heti ylös ku selkä on niin jumissa. Mä joudun istuu sängyn laidalla ja kerätä itteeni siihen aamun ekaan askeleeseen. Jalkoihin sattuu, kun mä nousen ylös. Reidet kertoo heti edellisen päivän treeneistä. Istuminen koskee ja ulkopuolisen silmin mä oon kuin vanha rampa joka tarttis rollaattorin. Kroppaa särkee koska sillä on tehty epäinhimillisiä treenejä. Se koskee mutta se myös toipuu. Se toipuu ja rakentuu entistä vahvemmaksi.

Meinaanko mä tätä vielä kauan jatkaa?

Kyllä. Niin kauan ku mun henki pihisee, mä meen salille ja otan tangosta kiinni. Puristan sitä kovaa ja nostan sen pääni ylle. Sit mä lisään painoja ja puristan tangosta vielä kovempaa ja nostan sen vielä rajummin ylös. Tää on elämäntyö eikä mikään kausiluontoinen muoti-ilmiö. On niitäkin jotka tulevat ja sit jonkin ajan päästä katoavat. Mutta meitä muutamia näkyy siellä aina, me ei kadota eikä me luovuteta. Me rankaistaan kroppaa koska se tykkää siitä ja samalla se mielikin kirkastuu. Tää keho on mun temppelini.

Mitä mä muka saan tästä?

Mä saan hyvän olon, mä olen itseni herra ja mä määrään mun kroppaani. Onks joku sanonut et tää olis helppoa? Ei, todellakaan. Siksi mä tästä tykkäänkin. Tää antaa haastetta. Mä otan itselleni tavoitteen ja kun mä sen saavutan olen mielessäni voittaja. Jos tää olis helppoa, tuolla kadulla kävelis kaikki ihan *itun lihaksikkaina. Mä olen taviksen silmissä friikki. Outolintu. Sekaisin päästäni, kun mä haluun olla tämän näköinen.

Mut meitäpä friikkejä on silti jokunen tässäkin maassa. Meistä outolinnuista saattaa ehkä joku samanhenkinen tykätäkin! Ja vaikkei meistä lihaksikkaista tykkäisikään, silti meitä katotaan. Se on varma.

Ja parasta tässä on se, että kaikki me, jotka tykätään omistaa kehollemme aikaa ja halutaan sitä vahvistaa, kohdataankin salilla. Sinne tuskin eksyykään niitä, jotka meitä arvostelisi tai katsoisi kieroon. Ei mekään katsota ketään kieroon. Ei me huudella että *itun läski laihduta tai arvostella ulkonäköä. Me arvostetaan ja kunnioitetaan kaikkia ihan tasapuolisesti.

Jokainen valitsee oman tapansa elää täällä. Mä valitsen omani, enkä mä sitä rupea pyytelemään anteeksi keneltäkään. This is bodybuilding, this is my life!