"Nöyränä elän tätä elämää..."

Moi

Kirjoitan tässä nyt heti aamusta, kun jaksan ja on ees vähän energiaa. Kello näyttäis nyt olevan puoli kahdeksan. Saatan myöhästyä vähän salilta, mutta olkoon.

Heräsin viideltä nälän tunteeseen. En saanut sen jälkeen enää unta. Makasin sängyssä ja pläräsin facebookkia. Odotin että aika kuluisi. Kuudelta nousin ylös, pesin hampaat, kävin suihkussa, jne, nää perusjutut. Vaaka näytti 81,3kg. Olotila tuntui, että nyt olisi ollut matalin paino koskaan. Ei ollut. Paino ei toistaiseksi ole alle 81 kilon mennyt. Sinänsä ihan sama, vain peili on mulle se mittari, ei vaaka.

Paistoin kaksi kananmunaa pannulla ja kulhoon kaadoin purkin maitorahkaa sekä ananaspaloja. Noccoa tölkillinen siihen kylkeen. Eipä häävit aamupalat. Mennään matalilla hiilareilla, eli nää perusrahkat ja reenijuomat sekä vain 300 grammaa riisiä. Näillä sitä yrittää painaa nyt koko viikon lauantaihin asti. Katsotaan mitä siinäkin saa aikaseksi.

Ei tää hääviä ole muutenkaan tää homma. Askeesia päivät pitkät. Yksinkertaista elämää. Herää, syö, menee salille, menee kotiin, syö taas, lepää, menee salille, menee kotiin, syö, menee nukkumaan. Olotila vaihtuu vähemmän väsyneestä enemmän väsyneeseen. Kroppa hidastuu. Mieli hidastuu.

Salilla vääntää väkisin treenit. Väkisin sarjat ja väkisin toistot. Vaikka kroppa kestää tätä ja kestää varmasti paljon enemmänkin, mieli ei tahdo kestää. Mieli on se heikoin lenkki.

Koko ajan käy mielessä, että jättäiskö tän homman tähän? Niinpä, tässä vaiheessa, kun maaliviiva häämöttää, sitä ajattelee moisia. Varmaan ymmärrät miten paljon tää sattuu? Minkä hemmetin takia sitä antaa itsensä kärsiä tässä? Kuka pakottaa? Ei kukaan. Ihan oma-aloitteisesti tähän ollaan lähdetty. Ihan itseään voi syyttää, että sitä on tähän tilaan itsensä ajanut.

Vaikea löytää niitä sanoja, kun se heikoin hetki on päällä. Väsymys, nälkä ja epätoivo yhdessä jylläten painaa henkistä kanttia alaspäin. Usko itseensäkin horjuu. Sitä näkee vain ne huonoudet peilistä. Ei tällä paketilla voi minnekään lähteä. Ihan totaalisen paska, paineeton, löysä, jne. Itsevarmuus tipotiessään. Ja kuitenkin hyvänä hetkenä poseeratessa tai valokuvan taltioimana sitä pilkahtaa usko, että okei, voishan tällä ehkä…?

Itsekriittisyys kasvaa matkanvarrella, enkä yhtään ihmettele, että on kisaajia, jotka vielä pumppihuoneesta lähtevät himaan. Kuka nyt paskaa kuntoa haluaisi mennä lavalle esittelemään? Kun sulla on jo selvät kriteerit ja rima korkeella, sen alittaminen ei käy päinsä. Vain parempaa kehtaa tässä vaiheessa ”uraa” enää mennä esittelemään. Itse en ole sellainen, joka vain kisaamisen ilosta kisaa. Vaikka itseni menenkin sinne aina voittamaan, on siellä silti menestyttävä, jos tän asian eteen näin paljon paskaa on valmis nielemään.

Arnoldit lähestyy ja paineet kasvavat päivä päivältä. Täytynee toivoa ja rukoilla korkeampia voimia tähän loppuun. Sinne on mentävä näyttämään omaa parastaan. Mikään vähempi ei riitä. Nöyränä elän tätä elämää ja kiitän siitä mitä olen saanut. Nöyränä myös lähden kisoihin mukaan, mutta lavalle en nöyristele ketään enkä mitään!!

#Boom!