80-lukua sanoin ja kuvin

Helou!
Pakko vielä kadota sinne lapsuuteen. Ne oli niitä hassuja aikoja, kun kaikki oli jotenkin niin ihmeellisen hienoa ja asiat mitä koettiin olivat mittasuhteiltaan vähintäänkin massiivisia.
80-luku.
Hitto miten coolia aikaa se oli. Telkkarista tuli Miami Vice ja Crockett ajoi valkoisella Ferrari Testarossalla. Se auto oli varmasti coolein auto maailmassa. Nyt kun sitä kattoo niin jotenkin kömpelön kulmikashan tuo on.

Muistan aina ne hiton kuumat ja pitkät kesälomat, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Karattiin aina paikalliselle elintarvikekioskille jos saatiin rahaa jostain. Irtokarkkeja piti tietty ostaa ja loput kolikot pistettiin 1942 lentokonepeliin.

Samalla kiskalla vuokrattiin VHS-laitteita ja leffoja. Harvalla 80-luvun alussa edes oli kotonaan VHS-soittimia, joten siihen aikaan vuokrattiin myös VHS-salkkuja videovuokraamoissa, jotka sitten kytkettiin kotona telkkariin ja katseltiin leffoja. Metkaa tänä päivänä muistella noita aikoja, kun nykyään on penskoilla lähes jokaisella omat tabletit, joista katsovat leffoja, piirrettyjä yms, niin paljon ku sielu sietää.
Muistan, kun ihasteltiin kavereiden kanssa leffojen kansitaidetta (James Bondit, back to the futuret, Indyt). Mitään me ei sieltä vuokrailtu, haaveiltiin vaan, että oltais saatu nähdä joku siisti action-leffa jonain päivänä.
Niin ja tulihan siihen aikaan telkkarista se kauhistuttava V-sarja. Mulla on luojan kiitos ollut aina sen verran rennot vanhemmat, että ollaan saatu katsoa telkkarista kaikki mahdolliset ohjelmat. Riitti kun mutsi muistutti, että: ymmärräthän pikku-Mika, että leffassa veri on ketsuppia. Muuta ei tarvinnut ja ihan suht normaali kansalainen meikästäkin tuli, vaikka sain katsoa Tripodien Ajat ja V-sarjat skidinä.
Oli siinä V-sarjassa sitten niin mahtavat tehosteet. Sci-fiä ja kauhua sekoitettiin armottomasti. Vierailijat olivatkin kammottavia liskoihmisiä, jotka halusivat viedä vedet maasta ja ihmiset ruuaksi. Noh, melko floppihan se oli, kun tuotakaan sarjaa ei sitten tehty kuin 19 jakson verran.

C-64 oli myös rantautunut muutamalle pihan kaverille. Sitähän me sitten hakattiin ihan huolella. Meni kyllä monet illat pelien parissa ja välillä tais unohtua käydä kotona syömässäkin, kun pelien ihmeellinen maailma vei mennessään.
Yks peli on jäänyt hyvin mieleen, nimeltään Jack the Nipper, joka oli jo siihen aikaan melkoisen psykedeelinen peli.

Jack the Nipper on sivusta kuvattu tasohyppelypeli. Hahmot ja esineet ovat oikeasti kaksiulotteisia, mutta peliin on lisätty illuusio kolmiulotteisuudesta sallimalla hahmojen pystyakselin suuntaiset liikkeet pelikentällä.
Pelaaja ohjaa tuhmaa lasta, joka haluaa rikkoa ennätyksen tuhmuudessa. Saavuttaakseen tuhmuuspisteitä hän tekee ilkeitä kepposia kaupungin asukkaille. Tuhmuutta mitataan omalla mittarillaan, jonka täyttyessä peli on läpäisty. Mikäli vihaiset aikuiset saavat hänet kiinni, hän saa osakseen kuritusta. Jokainen kontakti aikuiseen lisää kuritusmittarin lukemaa ja mikäli mittari täyttyy, Jack menettää yhden elämän. Myös kosketukset kaupungin kummituksiin ja hirviöihin lisäävät kuritusmittarin lukemaa.

Melkoisesti on pelit muuttuneet noista ajoista. Moni ei varmaan edes tiedä, että 80-luvulla jo pelkästään pelin käynnistäminen oli aikamoisen työn takana. Ei ollut mitenkään itsestäänselvyys, että peli käynnistyi ensimmäisellä latauksella. Lataus jo itsessään kasettiasemalla vei sen 20 minuuttia, mutta jos äänipää oli vähänkin epävireessä, lataus epäonnistui ja kaikki oli aloitettava alusta.
Commodore 64:sen kasettiasema:

Myöhemmin ”kuusnepa” sai vierelleen levykeaseman, joka vauhditti pelien lataamista huomattavasti. Pelit myös käynnistyivät järjestäen ensimmäisellä yrittämällä.
Kuusnepa sinnitteli yllättävän pitkään vaikka markkinoille tuli Amigaa, Atari ST:tä ja pikku hiljaa myös kuluttajaystävällisempiin hintoihin putoavaa PC:tä. 1988 kuusnepaa myytiin vielä 1,5 miljoonan vuosivauhdilla vaikka esim 8 bittinen nintendo kilpaili markkinoista yhtä villisti. Tosin NES lopulta söi markkinat ja tappoi kuusnepan myynnin 90-luvulle mentäessä. Kuusnepan sai viimeisen kuoloniskun ’94, kun Commodore ilmoitti menneensä konkurssiin.
Nykyisinhän Nintendon luoma konsolibisnes yhä kilpailee markkinoista, sillä se on laajentanut skaalaansa pelaamisen ulkopuolelle. Konsolikoneet ovat pelaamisen ohella nyt myös mediatoistolaitteita. PC tosin on pelaamisessa kuningas vaikka vielä 90-luvun alussa se tuotti ”piippi” ääntä, maksoi maltaita ja pelit olivat huomattavasti surkeampia kuin reippaasti huokeammilla Amigalla ja Atarilla.
Musiikista vielä lyhyesti.
80-luvulla radiossa soi rock. Muistan oudosti, että Dingo ja KISS jostain kumman syystä kilpailivat keskenään suosiosta. Oliko tämä sitten joku Suosikki-lehden keksimä juttu, jottta lukijat saatiin tappelemaan keskenään, mene ja tiedä? Muistan vain, että joka toisessa numerossa oli julisteessa KISS tai sitten siinä oli Dingo. Itse vihasin Dingoa ja jumaloin KISSiä. Mitään muuta ei saanut soittaa kasettisoittimesta kuin KISSiä. Dynasty-albumin kasetti oli niin loppuun kulunut, että ihme kun se edes soi soittimessa. Dingo oli ihan tyttöjen juttu, kauheeta kuraa.
Tosin aikuisiällä ne Dingon biisit ovat olleetkin yllättävän hyviä. Taisin jopa ostaa jonkun ”best of” -levyn levykaupasta. Vuonna ’89 elämäni huipentuma oli, kun sain äidiltäni 12-vee synttärilahjaksi liput KISSin konserttiin. Konsertin jälkeen korvat tinnitti vielä varmaan parin tunnin ajan, mutta eipä se paljoa haitannu, konsertti oli yksinkertaisesti MAHTAVA!!
KISS soitti ’89 keikan ilman maskeja: