Se pieni asia mikä meidät erottaa toisistamme

Olen huomannut, että tärkeimpiä ominaisuuksia menestykselle ovat kärsivällisyys ja määrätietoisuus. Jos nämä tekijät puuttuvat sinulta on huomattavasti hankalampaa, miltei mahdotonta saavuttaa elämässään yhtään mitään.

Monet meistä kamppailevat juuri sellaisten ongelmien parissa, joissa tarvitaan niin kärsivällisyyttä kuin määrätietoisuutta. Kehonrakennus on laji, jossa nimenomaan vaaditaan näitä ominaisuuksia. Lihasten kehittäminen ja kasvattaminen on hidasta puuhaa. Prosessi vie vuosia.

Monilla on valtava halu päästä kilpailemaan kehonrakennuksessa. Ongelmana on usein kuitenkin se, ettei lihasmassaa ole vielä kehittynyt riittävästi siihen. Treenivuosiakaan ei välttämättä ole takana kuin pari, ehkä maksimissaan  kolme tai neljä.

Ollaan niin innoissaan ja halutaan kehitystä niin nopeasti kuin mahdollista. Treenataan kovaa ja sitten ihmetellään, miksei sitä lihaa tartu? Lähdetään etsimään keinoja, että voitaisiin kehittyä nopeammin. Vaihdellaan heti treeniohjelmaa, jos yhdellä ohjelmalla ei kahdessa viikossa tapahdukaan mitään.  Ollaan hetken aikaa bulkilla, mutta sitten huomataankin, että kroppaan alkaa kertyä nestettä ja läskiä, eikä siitäkään tykätä. Pitää olla timmissä kunnossa. 5 viikon bulkin jälkeen päätetäänkin aloittaa dieetti. Lyödään kalorit jonkun osaavamman avulla miinuksille, mutta sitten alkaakin pudota tehot salilla ja kroppa tyhjenee. Sekään ei ole kivaa ja tulee fiilis, että ne vähäisetkin lihakset lähtevät pois. Jälleen päätetäänkin aloittaa bulkki…

Pompitaan siis kärsimättöminä bulkilta dieetille ja takaisin. Jälleen kerran ollaan ihmeissään, kun lihakset eivät ole vieläkään kasvaneet mihinkään vaikka tässä jo 6 kuukautta ollaan tehty asioita tarkasti ja kirjoitettu treenit toistoineen jumppavihkoon. Ruuatkin ollaan laskettu ja kirjoitettu ylös paperille. Miksei ne muskelit jo kasva?

Sitten oletetaan, että valmentaja toisi sellaisen pyhän autuuden tähän kaikkeen. Hommataan valmentaja ja ryhdytään tositoimiin sen avulla. Oletetaan, että valmentaja kuin taikaiskusta muuttaisi tämän kärsimättömän treenarin massiiviseksi lihaskimpuksi ja petytään, kun treenaaminen onkin sitä samaa puurtamista, mitä se aikaisemminkin on ollut. Vaihdetaan valmentajaa siinä uskossa, että seuraava tekisi jotain toisin, mutta jälleen petytään, kun sitä taikasauvaa ei siltäkään löytynyt.

Kärsimättömyys tekee juuri tuollaista. Jos sinulla ei ole malttia tehdä yhtä asiaa ensin loppuun asti ja katsoa tuloksia vuositasolla, miten ihmeessä koskaan pääset siihen tilanteeseen, että sinulla olisi vuosia treenitaustaa, kehitystä ja lopulta onnistuneita kilpailuja? Miten ikinä kärsimätön ihminen malttaa vetää kovia ja raastavia dieettejä läpi, silloinkin, kun nälkä ja väsymys piinaa ja samalla esim käydään töissä?

Määrätietoisuus on sitä, että jaksetaan mennä rutiiniomaisia päiviä viikosta toiseen. Ihan sama asia on esim laihdutuksen kanssa. Ne joilla paino jojoilee ja laihdutaan ensin 10 kiloa nopeassa aikataulussa, mutta sitten lihotaankin 15 kiloa takaisin laihdutusurakan jälkeen. Todellinen laihduttaja ymmärtää, että laihdutus ei ole dieetti, joka kestää x-määrän aikaa vaan laihduttaminen on elinikäinen muutos elintavoissa.

Se jolla on määrätietoisuutta ja kärsivällisyyttä, jaksaa mennä vuodesta toiseen hakkaamatta päätään seinään. Ja vaikka välillä hakkaisikin päätään seinään, ei siltikään luovuta loppupeleissä tai tee niitä klassisia treeniohjelman vaihtoja vain, koska maltti ei riitä mennä 3 viikkoa eteenpäin yhdellä ohjelmalla.

Bodaus kysyy ihan mieletöntä kärsivällisyyttä. Itsekin yli 21 vuotta treenanneena välillä kysyn itseltäni, että minkä helvetin takia mä teen tätä? Haaveena oli näyttää joskus joltain ammattilaiselta, mutta vitut mä sellaiselta tule koskaan näyttämään. Mulla ole paskan vertaa lahjoja siihen, että mä saisin sellaisia lihasmassoja mitä ammattilaisuuteen vaaditaan. Kehitys on hidastunut ihan käsittämättömästi mitä pidemmälle mennään vuosissa. Ikääkin alkaa tulla, joka vaikuttaa siihen ettei palaudu enää niin nopeasti. Nivelet sekä paikat alkavat kolotella ja remppaa on jos missäkin. Kovien treenien jälkeen luihin sattuu ja niveliä särkee. Ei niin ollut 15 vuotta sitten.

Siltikin, vaikka sitä törmää betoniseinään ainakin kerran viikossa ja tuntuu, ettei tää homma etene enää mihinkään, sitä kysyy itseltään: ”mitä muuta sä sitten tekisit?”. Niin, mitä muuta sitä tekisi? Mihin muualle sitä energiansa purkaisi? Mitä muuta sitä enää edes osaa tehdä, ku mennä salille rankaisemaan rautaa? Siitä itse tekemisestä mä saan ne kiksit. En mä alunperinkään koskaan mennyt salille, jotta mä voisin nousta lavalle pikku pöksyissä. Ei mulla treenaaminen alunperinkään ollut vain kisoihin tavoittelevaa harjoittelemista. Halu treenaamiseen tuli halusta kehittää ja muokata omaa kroppaansa. Kisaamiset tulivat sivutuotteena. Sen takia mulla on sitä kärsivällisyyttä ja määrätietoisuutta, koska mä halusin vain tehdä itseni tyytyväiseksi treenin kautta.

Te kärsimättömät ihmiset, jotka treenaatte vain sen takia, jotta pääsisitte joskus kisaamaan bodauksessa, mulla on vinkki teille, valitkaa hyvät ihmiset itsellenne jokin helpompi laji. 😀