Säikähdän, kun puhelin soi

Vaikkei uskois nyt, kun duunia on melkeinkin liikaakin, meikällä on aikanaan 90-luvulla ollut sellainenkin tilanne, et oon ollut työttömänä tovin. Oli aika jännä huomata, että sitä oikeasti taantui ihmisistä ja sosiaalisesta elämästä lähes täysin. Ainoot asiat mitä tuli tehtyä oli käynnit Alepassa ja salilla. Sitä rupes säikkymään kaikkea ja ulkonakin koko ajan tuntui, että mummot ja papat katsoivat kieroon. Ihan kuin olisi otsaan lyöty leima: ”työtön” ”laiska” ”paska”. Luulin, että tädit kelas, ”mitähän toikin tähän aikaan keskellä päivää käy kaupassa, varmaan työttömänä?” Itseisarvo katosi täysin.

Oli metkaa huomata, että yksinkertaisistakin asioista tuli yhtäkkiä vaikeita, kuten esim puhelimeen vastaaminen. Siihen aikaan ei ollut vielä kännyköitä, joten normi kiinteä puhelin jökötti eteisessä. Hyvin harvoissa puhelimissa näkyi tai oli numeronäyttö, eli koskaan ei tiennyt kuka siellä soitti. Sitä rupes aina säikähtämään kun puhelin soi. Aina ei uskaltanut edes vastata. Sama juttu jos piti soittaa jonnekin virastoon, kauhee kynnys ja piti etukäteen miettiä mitä sanoo. Yhä tänäkin päivänä ”jäänne” tosta tilanteesta on, kun puhelin soi, hätkähdän. Estettyihin numeroihin en todellakaan vastaa ikinä. 😀 Ihmismieli on hassu.

Onneksi sitä sitten pääsi duuniin ja ajan kanssa häipyi noi oireet (paitsi toi puhelimeen hätkähtäminen), kun joutui asiakaspalvelussa heti kättelyssä ihmisten kanssa tekemisiin. Se teki hyvää. Tärkeintä oli vain päästä pois sieltä himasta ja päästä tekemään jotain. Enpä ole työttömänä sitten ollutkaan vaan töitä on riittänyt tekevälle reilut toistakymmentä vuotta.

Tää blogikirjoitus nyt oli vaan tällainen ”my two cents”, tarkoituksena herättää keskustelua, onko muilla ollut samoja fiiliksiä tai tilanteita elämässä? Miten ootte selvinnyt nistä ja miltä esim työttömänä olo on tuntunut?

Sit vähän rouheeta musaa, Bulb olkaa hyvät, ja hauskaa perjantaita!