Nyyssölän nuoruusvuodet

Moi

Olin kersana yliaktiivinen. Kaikkialle piti mennä juosten. Vaippaikäisenä en kuulemma koskaan kontannut vaan liikuin eteenpäin eräänlaista karhunkävelyä. Se tosin aiheutti sen, etten nähnyt eteeni ja törmäilin pää edellä päin seiniä. Varmaan siitä johtuu, että sitä on nykyisin vähän aivovammainen ja silloin tällöin hilpeällä tuulella?

Kauheesti ei eteen katsottu kun mentiin ja sehän tietty jätti jälkensä. Molemmat korvat ovat revenneet melkein irti. Vasen repesi kun vedin fillarilla täysillä päin liikennemerkkiä. Oikea repesi neljännellä luokalla ollessani välitunnilla. Liukastuin ja puuaidan tolppa nykäisi korvanlehden kivasti lerpalleen.

Ala-asteen kakkosluokalla mursin vasemman käteni, kun välitunnilla kiipesin kolme metriä korkean keinutelineen päälle josta sitten putosin maahan käden jäädessä alleni. Vasen käsi taittui kyynärnivelestä 180 astetta ylösalaisin, joka lopulta operoitiin Töölön sairaalassa kuntoon. Se kesä meni sitten käsi paketissa.

Koulussa ne pahimmat haaverit usein syntyvätkin. Yhdeksännellä luokalla tullessani vessasta ulos keksi rinnakkaisluokan poika potkaista vessan ovea niin, että löin takaraivoni terävään ovenkarmiin. Veri lensi kaaressa ja lekurissa tikkejä tuli päähän. Kotonakin sattui, kun liukastuin kylpyhuoneessa keskellä yötä ja löin kalloni kaakelin kulmaan. Kolme sormea sain työnnettyä haavasta sisään ja taas tuli tikkiä päähän. Voin sanoa, että tähän kalloon on lyöty niitä tikkejä pitkälti toista kymmentä. Jos tukkani leikkaisin pois, ei sitä arpien piirileikkiä tässä päässä kukaan katselis hymyilemättä…

13 vuotiaana sain loistoidean lähdettyäni kaverin luota kotia kohti. Matkan varrella oli nimittäin valtavan pitkä alamäki jota ei tietenkään oltu valaistu. Pitihän sitä sitten testata kuinka kovaa polkupyörä kulki alamäessä. Fillari polkaistiin niin kovaan vauhtiin kuin vain pystyttiin ja sanotaanko, että nopeutta oli ainakin 50 kilsaa tunnissa, sillä alamäki oli melkoisen jyrkkä. Tietysti siinä mäen alla sattui olemaan valtavan iso kivenmurikka ja keskellä tietä. Ja tietysti minä törmäsin siihen pyörälläni.

Etupyörä irtosi iskun voimasta ja lensin stongan yli useita metrejä kylki edellä hiekkatien reunaan. Vasen lonkkaluu paistoi kauniisti kuun valossa, kun istuin tien reunassa pää pehmeänä ja happea haukkoen. Joka paikkaan sattui niin paljon, että oli vaikeaa eritellä mihin koski eniten.

Fillari sekä soikea etupyörä raahattiin kotiin ja seuraavana päivänä ihmeteltiin miten totaalisen solmussa etuhaarukka ja koko runko polkupyörästä oli. Fillari meni niin hajalle, että oli suoranainen ihme, että itse jäin henkiin siinä rytäkässä.

Luojan kiitos, että tuo yliaktiivisuus on sittemmin hiipunut. Enää ei vaan jaksa ja ehkäpä salilla treenaamisella on oma osuutensa siihen? Siellä kun saa ne ylimääräiset energiat kulutettua pois. Terve lapsi leikkii ja sairas ei osaa lopettaa. Ja minähän en koskaan osannut lopettaa. 😀