This is Mika

02.07.2016 13:20 4min luku 21

Kertoako aina totuus?

Moi

Totuus sattuu. Rehellinen pitää aina olla, mutta kannattaako sitä joka tilanteessa sanoa se mitä ajattelee? Joskus voi olla parempi vain jättää omat ajatukset itsellensä ja vaieta. Vai onko kuitenkin tilanteita, joissa se rehellisyys onkin kuulijan kannalta hyvä asia? Pohdin somekäyttäytymistä ja vertaan oikean elämän tilanteita milloin totuus on paikallaan ja milloin ei.

13533210_10207996009992516_6133077732127516252_n

Some

Nykymaailmassa sosiaalinen media ja kanavat mahdollistavat niin omalla nimellä, nimimerkillä kuin myös anonyyminä kommentoimisen. Olen huomannut, että kun anonyyminä kommentoidaan, on usein helvetti irti.

Mistä johtuu, että se oma mielipide pitää tällöin kertoa mahdollisimman julmasti ja ilkeästi? Mistä johtuu, että anonyymeillä on lähes AINA negatiivinen asenne ihan KAIKKEEN?

Pseudonyymillä esiintyvä henkilö antaa selvästi itselleen oikeuden sanoa mitä tahansa ja vielä ilkeillä päälle. Empattisuus on herra Inkognitolta kadonnut jo aikapäivää sitten. Surullista.

Oikea elämä

IRL (in real life) eli oikeassa elämässä on asiat vielä toistaiseksi toisin. Yhä voi joutua vastuuseen sanoista ja teoista ja kokea ”instant karmaa”. Ehkäpä siksi moni ajattelee kaksi kertaa ennen kuin laukoo ”totuuksia” toiselle. Mutta somessa, kun ei joudu kuin aniharvoin vastuuseen kirjoituksistaan, ei juurikaan mietitä mitä kirjoitetaan.

Mielipiteitä tottakai saa ja on hyväkin kertoa. Asiat voidaan kuitenkin ilmaista sellaisella tavalla, että se ei suoraan loukkaa toista, mutta asian ydin tulee ilmi. Julma, alatyylinen ja asiaton ”kritiikki” harvemmin vie keskustelua mihinkään.

Oikeassa elämässä on kuitenkin monenlaisia hetkiä ja tilanteita, kun periaatteessa pitäisi olla rehellisiä, mutta ei voida aina olla, koska ei haluta loukata toisen tunteita. Asiallinen kritiikki voi kaikesta huolimatta mennä toisen tunteisiin vaikka kuinka yritetään pysyä henkilökohtaisuuksien ulkopuolella.

fat-guy-on-bike

Ulkonäön turha kommentointi arkielämässä on loukkaavaa. Silti esimerkiksi lihaksikkaita ihmisiä koetaan voivan arvostella huomattavasti herkemin kuin esim lihavia. Lihaksikkuus kuten lihavuuskin lähes aina on itse aiheutettua. Lihaksikkaita kuitenkin saatetaan katsoa (varsinkin Suomessa) kieroon ja paheksuvasti, aivan kuin lihakset olisi asia joka pitäisi piilottaa.

Teistäkin lukijoista moni tuntee tilanteen, kun syystä tai toisesta eksytte ihmisten ilmoille tank topissa tms hihattomassa ja miten se herättää väheksyviä katseita, kun esim ”lämpimissä maissa” saatetaan jopa ihailla lihaksikkuutta. Suomalainen kateus varmasti iskee tässä tilanteessa päälle. Lihava taasen voi vaikka ilman paitaa tallustaa kaupungilla, eikä kukaan edes katso tätä ilmestystä, saatikka kommentoisi mitään tälle ihmiselle.

Totuus vai valhe?

Tänään satuttiin Jukan kanssa keskustelemaan kehonrakennuksesta ja miten arvostelulaji itsessään herättää voimakkaasti tunteita. Kun lajissa arvostellaan ulkonäköä, se otetaan myös hyvin herkästi henkilökohtaisesti. Siksipä on melko tavanomaista, että myös valehdellaan ja taputellaan selkään, vaikka pitäisi ehkä kertoa totuus. Totuus voi kuitenkin loukata, eikä sitä haluta tehdä.

Annan esimerkin. Sulla on kisoihin valmistautuva tiimikaveri ja hän pyytää sinua katsomaan kuntoaan. Kunto on todellisuudessa pahasti jäljessä ja on suuri riski, ettei ehditä kuntoon. Mitä tässä tilanteessa olisi fiksua sanoa? Valmentaja ja muut toverit ovat saattaneet taputella selkään ja kehua, sillä nämäkään eivät ehkä ole uskaltaneet kertoa totuutta.

Mennäkö sitten kauniisti muotoillen sanomaan oma mielipide silläkin riskillä, että toinen (jota muut ovat koko ajan kehuneet) loukkaantuu vai myötäillä muita ja käytännössä valehdella? Vaikeita tilanteita.

Valitettavasti valehtelemalla kisaajalle tai katsoessaan pinkkien silmälasien läpi valmennettavaa tehdään vain hallaa itse kisaajalle, sillä se totuus tulee viimeistään lavalla julki. Sitten ihmetellään kisojen jälkeen mitä tapahtui? Saatetaan kyseenalaistaa tuomarilinjaus, etsitään viimeistelyistä syitä, keksitään jotain ihmeellistä oman kropan toiminnasta ja vedotaan siihen klassiseen, ”kroppa keräsi nestettä just ennen kuin nousin lavalle”.

Vasta jonkin ajan kuluttua saatetaan hyväksyä se fakta, että oltiin löysässä kunnossa lavalla. Monesti varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa sitten seuraavana vuonna homma onnistuukin ja ollaan hyvässä kunnossa, niin viimeistään silloin myönnetään, että juu olihan se edellisvuoden kunto ihan paska.

Kisamielessä rehellisyys voittaa aina

Minun mielestäni varsinkin näissä kisadieeteissä pitäisi olla mieluummin äärimmäisen rehellinen kuin taputella selkään. Mä olen aina ollut erittäin kiitollinen, että mulla on ollut taustalla alkuvuosina Mähösen Aki, joka ei koskaan ollut tyytyväinen mun kisakuntoon. Aina olisi voinut olla parempi, vaikka voitinkin. Se tyytymättömyys oli eteenpäin vievä voima ja kykenin realistisesti näkemään aina, jopa itseäni valmentaessa, kunnon ja kehityksen, jolloin tiesin heti olinko edes ”tyydyttävässä” kunnossa menestyäkseni. Jos minulla olisi ollut joku selkään taputtelija en olisi koskaan noussut lavalle riittävän kireänä.

Yhä ihmettelen tänäkin päivänä miten niin moni kisaaja luulee olevansa kireä vaikka näin ei ole. Sitten kun jäädään kauas mitalisijoista ollaan ymmällään. Itse syytän valmentajia siinä tilanteessa. Sillä valmentaja on vastuussa siitä, päästääkö tämä kisaajan lavalle siinä uskossa että nyt ollaan voittokunnossa. Lavalle siis tottakai voidaan mennä huonommassakin kunnossa hakemaan sitä kuuluisaa ”kokemusta” mutta se, että valkku on uskotellut valmennettavalle tai jopa on niin ammattitaidoton, että uskoo itsekin valmennettavan mahdollisuuksiin on yksinkertaisesti käsittämätöntä.

Ymmärrän hyvin, että kun ympärillä olevat ihmiset kehuvat, siinä sokeudutaan oman kehityksen ja kunnon todelliseen tilaan. Itse vaadin rehellisyyttä juuri tämän takia ja uskon vain muutamien ihmisten mielipiteisiin kunnostani. Sokeutumisriski on suuri sellaisessa porukassa, jossa on muitakin kisatovereita, jotka taputtelevat toisiaan selkään vuorotellen. Siinä joukossa tietysti uskotaan kavereita ja kaverit varmasti vilpittömästi vielä näkevätkin frendinsä upeessa kunnossa vaikkei näin ehkä olisikaan.

Oma ehdotukseni on, että hanki itsellesi valmentaja, joka takuuvarmasti on rehellinen ja sanoo aina, missä mennään, vaikka se totuus koskisikin. Valmentajan on oltava realistinen ja rehellisesti kerrottava mihin valmennettavalla on mahdollisuus. Tämä koskee siis ihan kaikkiin lajeihin valmistautuvia.

Että tällaista pohdintaa tällä kertaa. Toivottavasti herätti ajatuksia mielen eri tasoilla. Summa summarum, on paljon eri tilanteita jolloin voi olla hankalaa joko kertoa totuus tai jättää se kertomatta. Pelisilmää kuitenkin tarvitaan.

Tähän loppuun vois laittaa mielestäni yhden mahtavimmista mieslaulajista, jolla on imo fantastisen upea ääni. Jamie Cullum, Gran Torino Live.

Hei älkääkö unohtako tietenkään tän ja huomisen vielä voimassa olevaa Crayzeeee Octane -tarjousta.

Gliggedi glig kuvaa ja pääset tarjoukseen kiinni! BOOM! Peace!

800_mika_Octane_hardcore_june16_FTUK

Kommentit (21)

Ladataan kommentteja...
Kommentteja ei voitu ladata. Yritä myöhemmin uudelleen.
{{ comment.author }} #{{ comment.id }} Vastaa

Vastaa

Kaikki kommentit tarkistetaan manuaalisesti ennen julkaisua.
Emme julkaise sähköpostiosoitettasi ulkopuolisille.
Avatar noudetaan sähköpostin perusteella Gravatar-palvelusta.

Luethan täältä kuinka käsittelemme henkilötietojasi.