Kameran edessä

Eilisestä kuvausmaratoonista on Mike julkaissut yhden  kuvan. Tehtiin sellainen ”ylösnousemus”-kuva, jossa leijutaan kirkon käytävällä. Vaikeaa kuvassa oli pitää balanssi kehon kanssa ja jännittää kaikkia lihaksia samalla kun piti hypätä ilmaan. Kyllä, hyppäsin siis ilmaan enkä levitoinut studiolla, jos joku nyt ajatteli niin tapahtuneen. En valitettavasti ole vielä oppinut tarpeeksi Jeditaitoja tai valaistunut ympäröivän matriisin keinotekoisuudesta.

Tuli mieleen, että vaikka kuvissa näyttää yleensä hyvältä ja tiukalta, ei se paketti ikinä itsestään tule. Todellakin jokaista poseerausta varten on ajateltava useita asioita yhdellä kertaa. Pitää muistaa jännittää kaikkia lihaksia, puhaltaa ilmat keuhkoista pois ja pitää vielä ilmettäkin ajatella. Ilme ei siis koskaan saa olla sellainen tuskainen, kärsivä ilme, että tässä viimeisiä vedeltäisiin, vaan kasvojen ilmeen on oltava tyyliin: ”Hei tää on kivaa ja mikäs tässä on ollessa?”. Tietysti sellaisissa kuvissa joissa nostetaan kovia painoja tai tehdään jotain intensiivistä, pitää ilmeenkin olla intensiivinen. Nämä ovat siis sellaisia pieniä nyansseja, joita ei varmaankaan katsojan tule koskaan ajatelleeksi, kun jotain kuvaa katsoo. Esimerkiksi kehonrakennuslehdissä poseeraavat muskelimiehet, jotka tekevät hauiskääntöjä tms, ovat yleensä  tarkkaan katsoneet asentonsa ja jännittävät lihaksia joka paikasta. Lukija näkee vain siistinnäköisen bodarin tekemässä sarjaa, mutta todellisuudessa kuvaa on varmaankin höylätty kymmeniä ellei satoja kertoja uudestaan.

Tässä tuo Sirénin levitaatiokuva: