Hetki autuuden

Katolla.

Taivas niin sininen ja lokit kiertelee ylväästi naukuen toisilleen viestejä. Osaisinpa minäkin lentää lokkien kanssa, vaikka luudalla. Aurinko paistaa pehmeästi ja katto on paljon lämpimämpi kuin ilma viileässä huhtikuussa. Tumma huopa oikein vetää lämpöä itseensä.

Haaveilen.

Pilvet liikkuvat ylväästi eteenpäin. Voisinpa kysyä, minne menette? Mutta niin kaukana ne liitävät, majesteettisesti lipuvat ohi kohti tuntematonta.

Kaksi isoa konetta, soraäänisine moottoreineen. Kvaakkuvat kieltä, jota ei ymmärrrä. Peräkkäin ne lehahtavat ylitseni. Kaksi iso hanhea, siivet valtavat. Kuinka lokit ovatkaan niin pieniä näiden pitkäkaulojen rinnalla. Neljä sekuntia saan todistaa matkaa hanhien. Eivät jääneet ihmettelemään maailmaa. Kaiken tiettävästi ovat nähneet.

Melkein lintujen tasolla olen tuolla katolla. Melkein voin koskettaa pilviä ja maistaa meri-ilman suussani. Taivaalle tuijotan, vaikka silmiä häikäiseekin. Hetki on ihana ja kuin ajan pysäyttämä.

Oi tätä autuutta!